Yllättyneiden määrä ei liene kovin suuri, kun kerron tässä nyt pari postausta sitten mainitsemani elimistöekspansion olevan kasvain. Kävin jokin aika sitten sekä ultraäänitutkimuksessa että magneettikuvauksessa.
Ja kyllä. Löydös oli jotain mitä en olisi halunnut sen olevan.
Alavatsalla tuumorimuutos, joka voi olla peräisin rektosigmarajalta suolen seinämästä. Muutoksen biopsiat ovat jatkossa tarpeen.
Rektosigmaraja. Tuo kaukaisen avaruuden korpimaalinja, jonka vain rohkeimmat ovat ylittäneet. Minulta jäi vissiin tutoriaali lapsena kokonaan välistä ja valitsin vahingossa hardcore-vaikeustason, kun käynnistelin tätä elämäpeliä.
No, yleensä tiukimmilla tasoilla väännettäessä rojahtaa lopussa niin sanotusti isompi kasa ja harvinaisempaa “loottia”, joten laskukaavani muuttuja nojaa sen varaan, että elinajanodotteeni nykyinen aikapiste on janalla vasta puolessa välissä, ja inversiosateenkaaren päässä on muutakin kuin kupillinen kanaa ja riisiä.
Alavatsalla on sacrumin, eturauhasen ja virtsarakon rajaamalla alueella pyöreähkö ekspansiivisen näköinen muutos, jonka pinta on hieman lobulaista. Tämän muutoksen aksiaaliset mitat ovat 7,6 x 6,3 cm ja korkeutta muutoksella on noin 6,5 cm. Muutos työntää rektumin yläosaa ja sigmasuolta hieman vasemmalle, mutta ei tuki suolen luumenia. Muutos on vasten sigmasuolen ja rectumin yläosan oikeata seinämää ja kontrastiainetehosteisten sarjojen perusteella muutos saattaa olla suolen seinämästä lähtöisin.
Toisin sanoen, kasvain on amerikkalaisittain mitattuna noin pesäpallon kokoinen. Kun ei tuon kyseisen urheilulajin tietämys ole sillä tasolla, että kannattaisi visailuihin lähteä pätemään, niin en osaa sanoa minkä liigan pesäpallosta puhutaan. Kokoluokka on kuitenkin tiedossa, ja sanotaanko nyt vaikka näin, että ei se ainakaan kusikarkeloimalla sieltä ulos tule.
Pissaleikeistä puheen ollen, alun perinhän hakeuduin näin keskivertosuomalaisena, valkoisena heteromiehenä hoitoon siinä kohtaa, kun asia oli vaivannut minua vuosia. Aluksi toki vain hienovaraisesti virtsasuihkun säätelyä muokaten, mutta viime aikoina sen verran vaivaten, että saniteettitilan eväsretkitiheys alkoi kasvaa huomattavasti, eikä letkun tyhjennys ole hetkeen ollut mikään tulipalosammutuksen MM-kisojen tasoinen suoritus.
Eturauhasen tarpeetonta pullistumista veikkasin itse alkuun aika vahvasti, mutta medikaalisormipyllyleikki – jota en luonnollisestikaan itse suorittanut – paljasti nopeasti, että anusta on turha rapsutella enempää. Ei tälläkään löydöksellä ihan vielä ehkä neuroloton päätappiota lunasteta, mutta 5+1 voi olla jo aika lähellä.
Anyway.
Asioita tulee ja asioita menee. Ohitse soljuu elämässä meiltä paljon, mutta kuinka niin harvaan asiaan saammekaan käpälämme ujutettua lopulta mukaan – ja ihan vain siksi, että ne kädet ovat kiinni jossain ihan muualla kuin pitäisi. Nyt kun sellainen on kohdalla, on pakko myöntää miten klisee pätee itseenkin; elämää alkaa arvostaa kunnolla vasta kun sen on vaarassa menettää.
Nythän ei ole (toivottavasti) kyse mistään hyvin vakavasta asiasta. Moderni lääketiede tekee ihmeitä, mutta kun on sitä ikäluokkaa, jonka alitajunta on syöpäpeloteltu lapsuudesta saakka ihan ilman tarkoitusta, niin jo pelkkä kasvain käynnistää melkoisen diippikelageneraattorin aivojen etulohkossa.
Mutta kun ei voi olla varma. Ei millään tavalla, ennen kuin on käyty kaikki mahdolliset testiradat ja koepaloittelut läpi. Eilen otettiin kuusi putkea verta. Maanantaina käydään läpi suolisto ja parin viikon päästä perjantaina kuvantamiskone tomografoi koko kehon solutreenin.
“Ja kuvathan otamme viipaleena”, sanoo lääkäri Leena Viipa.
Selkeätä infiltraatiota ympäröivään rasvakudokseen muutoksessa ei ole todettavissa. Eturauhanen ja virtsarakon seinämät ovat normaalit. Seminaalivesikkelit ovat normaalit, joskin muutos nojaa hieman vasten niiden takareunaa. Luustossa ei ole poikkeavaa. Ei imusolmukemuutoksia.
Mikään ei indikoi tällä hetkellä, että pahuuden pallo olisi ulottanut mähmäisiä lonkeroitaan muualle elimistöön. Luusto ja imusuonisto näyttäisi olevan nykyisissä kuvissa intakti. Verikokeiden tulokset ovat suoranaista viitearvostandardien juhlaa, ja olo on kaikkea muuta kuin kakektinen.
Mutta kun ei voi olla varma. Tulevat, jo mainitut tutkimustyyppiset ratkaisut määrittelevät jatkopolun leveyden ja sille pedatun kivimurskan kovuuden. Jos tuo negaatiotontun ulottuvuusvektori sattuisikin olemaan syöpä, niin voi olla että se pitää saada jonkinlaisella solujen kuolemantähdellä pienemmäksi, ennen kuin kirurgin tarkka käsi sen sen rektumin liepeiltä viistää irti. Jos ei, niin se on silti saatava alavatsasta poistoon, ennen kuin se aiheuttaa enemmän harmia.
Olen hyvinkin asennoitunut siihen, että leikkaus on yhtä kaikki edessä. Aivoistahan minulta jo pieni pala puuttuu vuosia sitten eletyn univajeisen elämän johdosta, joten ehkä alakerran tuleva palan poisto vain tasapainottaa tätä monenlaista elämän kumpua ylittänyttä runkoani.
Palaan vielä aiemmin mainitsemaani kliseiseen elon pohdintaan. Myönnän, että viime viikko oli melkoisen tunnepitoinen ja asioita tuli kelattua aika monesta suunnasta ja monenlaisten tunteiden vallassa. Mielentila on kuitenkin vankila ja kontrollin elämästä saa vasta kun kontrollista uskaltaa luopua.
Huomaan, miten kaikki alkaa selkeytyä ja hetken kestäneen epätoivon tilalle nousee halu voittaa. Minä en murehdi, joten älä murehdi sinäkään. Joskus osuu ja toisinaan menee kilometrin verran ohi. Ei kalastajakaan lopeta kalastamista, jos ei joka kerta tule katiskasta sangollista ahvenia.
Kun olen tässä nyt edelleen sekä ADHD-matkani alussa että totean suolistoni kasvimaan kaipaavan perusteellista kääntöä, voin rehellisesti todeta, että en tunne tällä hetkellä kunnolla omaa kroppaani ja sitä miten se toimii. Koin siis tässä kohtaa aiheelliseksi perustaa vihdoin ja viimein tämän elämän ihmeisiin tutustuvan blogin, jota olen pyöritellyt jo jonkin aikaa mielessäni.
ADHD-, kasvain- ja matkailublogi. Kuulostaa sopivan kaoottiselta. Lisää vain vesi, mutta älä vaan ravista.