Tämä on nyt jonkinasteinen henkilökohtainen avautuminen. Pitkähkö, lukekoon ketä kiinnostaa, mutta koska olen tänne edellisten vuosien aikana tarinoinut kokemuksista kaikenlaista, niin tässä tulee tälle koko matkalle eräänlainen päätepiste. Kirjoittaminen ja asioiden auki purkaminen on minulle terapeuttista, joten olkoon tämä ainakin itselleni yhden kirjan laittaminen kiinni.
Tästä alkaa uusi matka, mutta sen suunta on vielä avoin.
Konkursseista on kohta kolme vuotta. Kolme vuotta olen kemmertänyt elämän tahmasoissa ja käynyt niin syvällä henkilökohtaisessa kuopassa, että laavamöröt ovat tulleet vastaan. Kolme vuotta hermosto on ollut käytännössä 24/7 sotatantereella, eikä diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama hermoston ylivireys millään tavalla varmastikaan auttanut asiaa.
En tiedä kuinka hyvin olette kartalla kaikesta mitä olen kokenut, mutta ette voi ehkä käsittää miten kuormittavaa on ensin viikosta, sitten kuukaudesta ja lopulta vuodesta toiseen olla tilanteessa, jossa joutuu joka helvetin hetki miettimään mistä saa esimerkiksi ruokaa. Olen joutunut valitsemaan liian monta kertaa, että menenkö julkisilla töihin vai syönkö samana päivänä. Olen joutunut jättämään totaalisen rahanpuutteen takia niin monta lounasta tai muuta sosiaalista tilannetta väliin, että se on muovannut minua jo persoonana.
Pahimmillaan olin neljä kuukautta ilman rahaa. Piti myydä huonekaluja ja soittokamat, koska yhteiskunta veti maton täysin alta. Silti jouduin perintäkierteeseen ja olen taistellut yhteensä kuukausia niin sosiaalitoimen, kansaneläkelaitoksen, käräjäoikeuden kuin perintätoimistojenkin kanssa. Yksi kämppä meni alta ja pahimmillaan taisin elää vajaan viikon lähes ilman ruokaa. Uusia vaatteita en ole juurikaan ostanut neljään vuoteen.
Siltikin, olen ylpeä siitä, että olen saanut pidettyä luottotietoni. Olen puskenut kiukulla eteenpäin ja aina ollut luottavainen tulevaisuuden suhteen. Välillä on ollut kieltämättä vaikeaa pysyä positiivisena ja olen hyvinkin ollut välillä vaikea ihminen kanssaelää, koska kun stressin jatkuvalla syötöllä kuormittavat aivot ovat osanneet reagoida vain viemällä kyvyn nukkua, niin kapasiteetti käsitellä asioita on ollut suunnilleen yhtä suuri kuin kuolleen oravan kyky leipoa leipää. Tästä syystä en ole oikein jaksanut myöskään seurata uutisia tai seurata ns. maailman menoa – varsinkin kun pääuutisten taso on nykyään sitä, että jonkun missin nänni on kolme senttiä liikaa etelässä ja poikaystävä löi kokaiinilla päähän.
Olen selvinnyt vanhempien sekä ystävien tuella ja avustuksella, vaikka voin myöntää sen käyvän itsetunnon päälle, kun tässä iässä joutuu pyytämään muilta rahaa perustarpeisiiin. Välillä olen jossain bileissäkin päässyt käymään, kun olen saanut nimen listaan. Te jotka olette minua auttaneet, tiedätte kyllä keitä te olette ja olen teille sen kertonut kuinka kiitollinen teille kaikesta olen.
Ainoa ihminen kenet haluan merkitä tähän julkaisuun on Tuulia, joka on ollut tässä koko ajan tukena ja jaksanut yrittää ymmärtää tätä kaikkea mitä käyn läpi. Tuulia, ilman sinua en olisi tässä. Kuten Jenni Vartiainen laulaa, “meidän välillä on katkeematon lanka, jota terät maalliset ei poikki saa”. Kun me ollaan tänne saakka selvitty, niin me selvitään yhdessä ihan mistä vaan.
Rakastan sinua ❤
Mutta. Tarinahan ei pääty ihan vielä tähän. Maaliskuun lopussa häviää viimeinenkin merkintä luottokelpoisuuteeni vaikuttavista konkurssitiedoista, jolloin pystyn hakemaan yhdistelylainan järkevällä korolla. Tai pystyisin, mutta koska mun tuuri, julkaistaan seuraavana päivänä Suomessa positiivinen luottorekisteri, joka torppaa kyllä tehokkaasti lainansaannin monesta paikasta 😂 Positiivinen my ass. Jos ette tiedä mistä puhun, niin googlatkaa asia.
Olen nyt saanut talouden suunnilleen balanssiin. Rahaa ei ole ruokaan juuri edelleenkään, mutta uutta velkaa ei synny ja rästejä ei juurikaan ole. Edellisenä palkkapäivänä jäi normaalin satasen (jolla siis olen joutunut pärjäämään kuukauden tässä viimeisen vuoden ajan) sijasta melkein kolme. Olin että huhhels, tältä vissiin tuntuu kun voittaa lotossa pääosuman ja voi ostaa “mitä vain” 🥳
Valo tunnelin päässä on siis ollut hetken aikaan suhteellisen kirkas. Odottelinkin siis jo heti vuoden alusta, että mitähän seuraavaksi tulee vastaan, kun se ihan viimeinen yritys iskeä minut maahan tästä tuntui puuttuvan. Onkin siis kuvaavaa, että pari viikkoa sitten lääkäri löysi alavatsastani jotain mikä ei sinne kuulu: “huomio kiinnittyy pikkulantiossa näkyvään soikeaan ekspansioon, mikä on kooltaan 5.2 x 7.4 x 5.6 cm.” Lisätutkimusten tulosten piti tulla viime viikolla, mutta joku kämmäsi ja joudun ottamaan vielä vajaan viikon.
Vielä viime metreillä yrittää universumi taklata henkisesti takavasemmalta. En tiedä mikä siellä on. Voi olla että on jotain rakenteellista joka ei aiheuta toimenpiteitä, voi olla syöpä. Kysyin lääkäriltä toiveikkaasti voisiko se olla rahatukko, mutta ei kuulemma. Vaikka olen terveysalan ammattilainen ja pystyn suhtautumaan asiaan suhteellisen neutraalisti, olen silti ihminen ja asia pyörii mielessä. Oma kuolevaisuus tulee ajatuksiin ja sitä alkaa miettiä mitä kaikkea sitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Pystyn olemaan asian kanssa suhteellisen fine, mutta ihan voin kyllä suoraan sanoa, että en olisi tällaista palkintoa tästä kolmen vuoden munille potkimisesta kaivannut. Kuten sanottu, tiedän toivottavasti ensi viikolla lisää, mutta pakko myöntää, että kaikki tämä yllä mainittu on muuttanut minua ihmisenä todella paljon. Kaikki turha ja ylimääräinen jääköön tästä lähtien pois ja aion keskittyä asioihin jotka vievät minua eteenpäin niissä asioissa, joissa oikeasti haluan.
Minua harmittaa oikeastaan isosti vain yksi asia. Kun yleisesti sanotaan, että pitäisi stressinhallinnan suhteen olla jokin vastapaino – jotain, mikä nollaa mielen ja joka auttaa viemään ajatukset välillä pois negaatiomyrskyistä. Sellainen asia on minulle soittaminen. Nautin suunnattomasti siitä, kun saan soittaa ihmisille – ja jonkun toisen kanssa. Tässä maassa tuntuu vaan olevan mahdotonta päästä soittamaan.
Mä soitan paljon kotona. Tulen siitä yllättävän surulliseksi, kun paahdan huimia droppeja ja ultimaattisia vaihtoja, mutta sitten innon liekki sammuu saman tien, kun muistan, että eihän tässä ole ketään edes kuuntelemassa. Mä tykkäisin soittaa tosi paljon rentoja B2B-settejä. Olen kysynyt varmaan puolilta tämän kylän soittajista, että voitaisko joskus vaan soitella kimpassa. Jokainen on sanonut että joo, ehdottomasti, katsotaan hyvä aika, mutta yhtään soittokertaa ei ole vielä tullut.
Mulla olisi suunnilleen 10 tunnin verran uusia settejä vaikka minkälaisista genreistä, mutta en saa niitä demotettavaksi talteen, kun ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tallentaa niitä laitteistosta ulos. Ehkä vielä joku päivä tulee sellainen tilanne, että pääsen keikalle yli kaksi kertaa vuodessa. Ja siis kyllä, tammikuussahan piti olla mulla isot synttäribileet ja siellä olisin soittanut parikin keikkaa, mutta vittu kappas, nekin peruuntuivat 🤷♂️
En ole siis katkera, päinvastoin, paljon on jo minulle mahdollistettu. Ehkä se johtuu nyt vain näistä viime aikojen eksistentiaalisista elämän ja kuoleman keloista, että se tekee yhtä kaikki surulliseksi, kun ei pääse toteuttamaan itseään siinä asiassa, joka antaisi virtaa elämään. Enemmän minua kuitenkin harmittaa ehkä se, että ihmisillä ei tunnu nykyään olevan aikaa toisille. Minä, master of the steelmind 3000, elän tämän kanssa, mutta haluaisin vain muistuttaa, että jollekin ihmiselle se tunti ajastasi saattaa olla ihmeitä tekevä asia.
Oli miten oli, maailma ei tule jäämään ilman Mestari Kettusta. World domination, osa 2349 on alkamassa. Seuraavan matkan lopputulos on yhtä hyvä, kun kukkatemppu, jonka Ilkka näytti SPR:n leirillä Rautavaaran metsäkartanolla vuonna 1989.
Encoren arvoinen.
Rakkautta kaikille 😘
Julkaistu alun perin Facebookissa.